Kuulumisia - tekevälle sattuu

Viime viikonloppu meni Eerikkilässä Suomen Urheiluliiton järjestämässä yleisurheilun valmentajakoulutuksessa. Kakkostason koulutukseen kuuluu neljä viikonloppua opetuksineen urheiluopistolla sekä etätehtäviä. Opetussuunnitelma on varsin tiivis, yleisurheilun lajivalikoima käydään läpi kokonaisuudessaan jakamalla lajit eri jaksoille. Kestävyysjuoksu sekä heittolajit käytiin läpi aiemmin syksyllä ja tämän viikonlopun aiheena olivat pika- ja aitajuoksut, viestit sekä bonuksena kilpakävely.

Ohessa viime lauantain ohjelma. Päivä ei mennyt lepäillessä.

klo 7.30- aamupala
klo 8.30 pikajuoksun lähtötekniikka opetus
viestijuoksutekniikka opetus
klo 10 viestijuoksutekniikka harjoitus/demo
pikajuoksun lähtötekniikka harjoitus/demo
klo 12 lounas
klo 13.00 pika- ja aitajuoksujen valmennusoppi opetus
klo 14.30 aitajuoksutekniikka opetus
aitajuoksutekniikka harjoitus/demo
klo 16 harjoittelun suunnittelu opetus
klo 17 päivällinen
klo 18.00 hyppely- ja koordinaatioharjoitteet harjoitus/demo

Ohjelman mukaisesti lauantain demot liittyivät pika- ja aitajuoksuun. Liikemuisti aitajuoksun osalta löytyy edelleen, mutta kunto ei ole lähellekään sama kuin silloin, kun viimeksi yritin aitoja juosta. Kovasti yritin hyökätä aidalle, piiskata etujalalla ja ylittää aitaa mahdollisimman nopeasti. Takareisi ja pohje tunnistivat yrityksen, nopeuden kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. Onneksi olin kaukaa viisas ja fyssari oli varattuna maanantaiaamulle.

Vähän väriä pintaan ja kohta ollaan taas pelikunnossa.

Joukkueurheilun perässävedettävät

Urheilijat jaetaan usein joukkueurheilijoihin ja yksilöurheilijoihin. Joukkueurheilija ei mielestäni tarkoita vielä samaa kuin joukkuepelaaja. Myös yksilöurheilija voi urheilla joukkueessa ja ajatella silti omaa napaansa. Joukkueurheilijoista ei vastaavasti aina ole yksilöurheilijoiksi.

Yksilöurheilu vaatii itsenäisyyttä, voimakasta tahtoa ja vahvaa motivaatiota. Yksilöurheilijoita ei kukaan ole potkimassa harjoituksiin, eikä valmentaja ole valvomassa jokaista suoritusta. Tavoitteet asetetaan itse, niitä ei valmentaja yleensä valmiina tarjoile.

Joukkueurheilussa mennään porukalla. Valmentaja kertoo mitä tehdään ja milloinkin. Tehdään mitä valkku käskee, aina ei välttämättä ajatella miksi. Monesti valmentaja myös asettaa joukkueelle tavoitteen, jonka perässä mennään läpi kauden. Itsenäinen ja omatoiminen harjoittelu on outo käsite.

Olen itse yksilöurheilija, joka pyrkii olemaan hyvä joukkuepelaaja. Itsenäinen harjoittelu on aina kuulunut rutiineihin, enkä ole koskaan tarvinnut ryhmän painetta saamaan itseäni liikkeelle. Kyllähän iän myötä kimpassa treenaamisen sosiaalinen puoli on tullut tärkeämmäksi, mutta löydän yhä punttisalille ja urheilukentälle ilman kavereitakin.

Vuosien varrella ole huomannut, että pallopelejä pääasiassa harrastavien urheilijoiden on vaikea saada itseään treenaamaan omatoimisesti. Punttisalille vielä ehkä löydetään, mutta kaikki muu oheisharjoittelu jäävät vähäiseksi. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle on hankala mennä. Ollaan kiinnostuneita oheisharjoittelusta, mutta ne halutaan tehdä porukalla. Jonkun on vedettävä letkaa.

Yleensä korkeammalle tasolle mentäessä alkaa yksilöurheilijoitakin löytyä enemmän joukkueista. Yhden pelaajan tavoitteet ovat ehkä korkeammalla kuin muilla joukkueen pelaajilla ja niiden eteen ollaan valmiita tekemään töitä. Olen mielelläni mukana auttamassa yksilöurheilijoita ja joukkueurheilijoita saavuttamaan tavoitteensa. Urheilijalta odotan sitä, että hän itse ilmaisee intressinsä yhteistyöhön ja suunnitelmalliseen harjoitteluun. Perässävedettävät ovat niin last season.

Monipuolisuudesta ja lajien välisestä yhteistyöstä

Liikunnallisesti lahjakkailla lapsilla on usein monia urheiluharrastuksia. Nuorempana useita lajeja harrastetaan sulassa sovussa, mutta jossain vaiheessa lajit alkavat kilpailla tosissaan nuoren urheilijan ajankäytöstä. Yhä nuoremmilla tulee eteen valintatilanne: jääkiekko tai jalkapallo, lentopallo tai yleisurheilu. Lajiliitot pitävät kiinni omistaan ja haluavat luonnollisesti lahjakkaimmat omaan leiriinsä.

Pallopeleihin erikoistutaan yleensä aika nuorella iällä, kun taas yleisurheilun pariin voi hypätä myöhemminkin, jos perusliikuntataidot on hankittu muualla. Jos lajivalinta tehdään varhaisessa vaiheessa, monipuolisuus saattaa kärsiä. On paljolti kiinni seurojen halusta tehdä yhteistyötä, voiko nuori urheilija harrastaa useampia lajeja kilpatasolla saman aikaisesti. Suurta roolia näyttelevät myös valmentajat ja heidän halunsa nähdä kokonaisuus ja tukea urheilijaa tällä tiellä. Jos nuori urheilija haluaa harrastaa esimerkiksi sekä yleisurheilua että lentopalloa, seurojen tulisi mielestäni rakentaa yhteistyömalleja, jotta tämä olisi mahdollista.

Itse olen aikoinaan siirtynyt yleisurheilutaustan voimin pelaamaan lentopalloa aina supersarjatasolle saakka ja salibandyakin ykkössarjaan. Lentopalloa olin pelannut jonkin verran juniorina, mutta salibandy oli käytännössä uusi laji kilpailumielessä, kun aloitin 1.divarissa Tuomarilan urheilijoissa 2000-luvun alussa (eli melkein kolmikymppisenä…). Olen 100 % sitä mieltä, että tämä oli mahdollista nimenomaan monipuolisen yleisurheilutaustan ansiosta. Monipuoliset liikuntataidot on kerrytetty jo nuorena ja niistä nautitaan edelleen. En varmasti ole taitavin mailan kanssa säbäkaukalossa, mutta osaan yhä juosta. En ole kovakätisin iskijä, mutta osaan edelleen ponnistaa. Kiitos yleisurheilun.

Omalta osaltani yritän viedä lajien välistä yhteistyötä eteenpäin mm. jalkauttamalla yleisurheilun puolelta hyväksi todettuja fysiikkatreenejä palloilulajien harrastajille. Suoritan tällä hetkellä kahta eri Suomen Urheiluliiton valmentajakoulusta tällä ajatuksella. Yleisurheilu on mielestäni ”kaikkien urheilulajien äiti” ja yleisurheilun parista lapset ja nuoret saavat parhaat eväät sekä hyppäämiseen että heittämiseen monipuolisen harjoittelun kautta. Keihäänheittäjien osaharjoitteita pystyy hyödyntämään loistavasti esimerkiksi lentopallossa tai vaikka tenniksessä. Korkeushyppääjille räätälöidystä kuntopiiristä löytyy ideoita kaikkeen ponnistamiseen. Lisää esimerkkejä löytyy rajattomasti. Toistaiseksi ideoistani ovat päässeet ”nauttimaan” lähinnä biitsarit ja lentopalloilijat. Jatkoa varmasti seuraa.

Tärkeysjärjestys

Silloin joskus, kun ikää oli puolet vähemmän ja olin enemmän tosissani urheilun kanssa, ei harjoittelu ja ns. urheilu-ura koskaan saavuttanut ykkössijaa elämän tärkeysjärjestyksessä. Harjoittelumäärät olivat keskinkertaiset - niillä määrillä kehittyi, mutta ei päästy hyödyntämään läheskään kaikkea potentiaalia. Oheistoiminta kuten kaverit ja opiskelu taistelivat ajasta ja usein löytyi tekosyitä, miksi treeneihin ei juuri silloin ehtinyt. Onneksi yleisurheilu oli silloin halpa harrastus. Ei tarvinnut sentään vedota rahan puutteeseen, miksi ei olisi voinut menestyä. 

Moni huipulle tähtäävä urhelija valittaa tänä päivänä rahan ja sponsoreiden puutteesta. Oltaisiin valmiita satsaamaan yhtä sun toista, mutta kun ei ole rahaa. Osalla tämä pitääkin paikkansa, mutta osalle se tuntuu valitettavasti olevan sananhelinää. Tärkeysjärjestys on jotain aivan muuta kuin urheilu ykkösenä, mutta rahan puutteesta löytyy kätevä tekosyy, miksi ei laiteta kaikkea peliin. Urheilu on monille harrastus, sitä ei koeta kokopäiväisenä ammattina tai edes sivutyönä. Eihän Suomessa urheilu (ainakaan yleisurheilu) tuo juurikaan voita leivän päälle muutamia kansainvälisiä huippuja lukuunottamatta, mutta se ei poista sitä seikkaa, etteikö harjoitteluun pitäisi suhtautua ammattimaisesti, mikäli haluaa sinne korkeimmalle korokkeelle.

Jos urheilijalta itseltään puuttuu halu ja motivaatio laittaa 'all-in', niin ei sitä mikään ulkopuolinen taho voi esiin kaivaa. En kehota urheilijoita marssimaan pankkiin ja hakemaan lainaa, mutta olisi mielenkiintoista nähdä se sponsorikirjeen lähettäjä, joka kertoisi jo ottaneensa lainaa, jotta voi satsata täysillä urheiluun ja treenata täysipainoisesti. Itseensä ja omaan tulevaisuutenhan urheilija kuitenkin siinä satsaa ja jos pääsee joskus edustamaan Suomea sinivalkoisissa, niin se on vain bonusta. Mikäli olisin vastuussa sponsoribudjeteista, laittaisin mielelläni eurot jakoon tällaisen 'all-in' tyypin puolesta ja uskon, että niin tekisi moni muukin.

Vaikka itse olisinkin harjoitellut tunnollisemmin ja elänyt enemmän urheilijana kuin opiskelijana, rahkeet tuskin olisivat riittäneet Kalevan-kisojen tasoa korkeammalle. Onneksi nyt vanhempana ja fiksumpanakaan ei ole tarvinnut miettiä 'mitä jos'. Näitä entisiä urheilijoita kun tuntuu löytyvän, joista olisi voinut omien puheidensa mukaan tulla huippuja jos oli ollut sitä tai jos olisi ollut tätä. 

Toivottavasti nykypäivän urheilijoilta löytyy tarvittava motivaatio satsata kaikki peliin ja he saavat projekteilleen ansaitsemaansa tukea. Kaikki mahdollisuudet ovat varmasti avoinna 'minähän näytän' -tyypeille, tulevaisuuden jossittelijoita ei jaksa kuunnella kukaan.

Laatua määrän sijaan

Tämäkin on opittu kantapään kautta. Mitä enemmän ikää lasissa, sitä pitempään kestää palautuminen. Mieli hinkuu tekemään paljon ja joka päivä, mutta kroppa ei enää kestä. Nyt kun oma urheilu-ura on lähinnä jälkipoltoilla niin viimeistään on aihetta satsata määrän sijasta laatuun.

Ellei urheilijalla ole henkilökohtaista valmentajaa, treenaamisesta voi usein puuttua suunnitelmallisuus. Tehdään mitä sattuu ja milloin sattuu ilman, että mietittäisiin miksi ja mitä ko. harjoituksella halutaan kehittää. Välillä treenataan määrällisesti paljon, mutta ei mietitä sisältöä. Laatu puuttuu, tekeminen on tasapaksua. Ei vaivauduta ajattelemaan, paljonko palautuminen mistäkin harjoituksesta vie aikaa tai mitä elinjärjestelmää kulloinkin rasitetaan, vaan lykätään kalenteriin treenejä toisensa perään.

Yleisurheilun valmentajatutkinto-opinnoissa paneudutaan myös harjoittelun yleiseen ohjelmointiin ja sen kautta palautumisen merkitykseen. Oheisesta taulukosta löytyy mielenkiintoista tietoa harjoitusten kuormittavuudesta ja palautumisesta. Aloittaa voi vaikka siitä, ettei samaa elinjärjestelmää kuorimita monena päivänä peräkkäin.

Back in business

Syksy alkoi takkuisissa merkeissä. Kesän biitsipelien tuloksena kehitin itselleni messevän plantaarifaskiitin eli kantaluuhun kiinnittyvän jalkapohjan jännekalvon tulehduksen.

Plantaarifaskiitti
Plantaarifaskiitti eli jalkapohjan kalvojänteen kiinnitysalueen tulehdus on yleisin kantapään kiputila. Se on yleinen urheilijoilla ja ikääntyvillä naisilla, ja sen kehittymistä edistää seisomatyö. Mm. selkärankareuma ja psoriartriitti alistavat tälle ongelmalle. Jalkapohjan kalvojänne kiinnittyy kantapään luuhun haaroittuen siitä viuhkamaisesti varpaisiin päin ja kiinnittyy jalkapöydän luihin. Kantapään kiinnityskohtaan kehittyy kuormituksen seurauksena useita pieniä repeämiä, jotka tulehduttavat sen. Noin puolella potilaista näkyy röntgenkuvassa muutoksia. Kyse on siis tulehduksen seurauksesta eikä syystä. Siksi se suuntautuukin kalvon suunnassa eikä alaspäin. Toinen tavallinen syy on jalan pitkittäisholvin ryhdin pettäminen ja sitä kautta kalvon ja luun kiinnittymiskohdan kipeytyminen.
Tyypilliset oireet riittävät diagnoosiin. Kipu tuntuu jalkapohjassa kantapäässä potilaan seistessä ja kävellessä. Hyvin monilla oire helpottaa, kun kävellään jalkasyrjillä ja myös vähitellen potilaan jaloiteltua jonkin aikaa. Kantapohja on tyypillisesti selvästi painoarka, ja kalvojänteen venytys aiheuttaa usein kipua. Yleensä mitään muuta selvittelyä ei tarvita. Joskus voi olla aiheellista ottaa röntgenkuva. Toisinaan tähän vaivaan liittyy hermopinne nilkan sisäsyrjällä, ja tällöin on tehtävä hermojohtumiskoe, ENMG.

Omalta osaltani yritin ensin keventää harjoittelua ja käydä fyssarilla, mutta oireet eivät helpottaneet. Loppujen lopuksi vaivan paransi täysi lepo (kävelykin siis minimiin), tulehduskipulääkekuuri (2 viikkoa), kinesioteippaus ja aktiivinen venyttely (joka ilta 5 min ennen nukkumaanmenoa). Kaiken kaikkiaan vaivan kanssa tuhraantui pari kuukautta.
Nyt on jalka on ollut kivuton jo parisen viikkoa ja olen yrittänyt maltilla aloitella juoksemista ja hyppäämistä, mikä käytännössä tarkoittaa paluuta lentopallokentälle ja salibandykaukaloon. Juokseminen tuntuu aika oudolta pitkähkön tauon jälkeen, mutta eiköhän tämä tästä.

Jaksaa, jaksaa

Kummallakin blogin kirjoittajalla on ollut kiireisin syksy urheilurintamalla pitkään aikaan. Kalenteri on tupaten täynnä erityisesti Noralla, Minkki P on muuten vain laiskotellut kirjoittamisen osalta. Nora on luotsannut päävalmentajan roolissa 1-sarjan lentopallojoukkuetta ja Minkki P vastaavasti kolunnut urheiluopistoja yleisurheilun valmentatutkintoja suorittamassa. Näiden lisäksi aikaa vie luonnollisesti molempien omat sportit. Emme siis ole jääneet sohvalle makaamaan. :)

Näin vuoden loppua kohti mentäessä yritys on jälleen kerran kova aktivoitua blogirintamalla. Jonkinlaista yhteenvetoa syksyn meiningeistä tulossa piakkoin.